66. Erilaisuus on rikkautta, sitä ei vain tajuta..

Kirjoitin joskus aikaa sitten postauksen siitä, miten olen ollut elämästäni yli puolet koulukiusattu [linkki postaukseen]. Nyt ajattelin vähän avata, miten olen päässyt siitä vähitellen yli ja oppinut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen.

Ihminen joutuu elämään koko elämänsä itsensä kanssa, ja siitä voi tulla melko pitkä ja tuskallinen jos ei pysty olemaan sujut itsensä kanssa. Ihmiset runnoivat mieleeni liki kymmenen vuoden ajan todella negatiivisen kuvan itsestäni, mikä vaikeutti elämääni hyvin paljon mm. niin, että aloin olla hyvin ujo ja arka uusia ihmisiä kohtaan, joka ei tosissaan ole hyvä ominaisuus. On se tietty hyvä olla vähän varuillaan aina uusien tuttavuuksien kanssa eikä heti rynnätä kaulaan kiinni ja luottaa 100% varmasti, mutta itseen pysty luottamaan vieläkään täysin kehenkään siinä pelossa, että minut jätetään samalla tavalla kuin aina ennenkin.

Olen kuitenkin alkanut päästä yli tästä, yrittänyt vähitellen hyväksyä itseni niin ulkonäköni kuin luonteenikin puolelta. Ei se ole helppoa, varsinkaan jos haukkuminen ja kiusaaminen on kohdistunut ulkonäköön. Itselläni se oli juuri lähinnä tätä ulkonäköön ja syömiseen kohdistuvaa, minkä seurauksena vihasin koko kehoani koko sydämeni pohjasta. Kiusaamisen seurauksena lakkasin syömästä ja aloin meikkaamaan, koska en voinut sietää itseäni enää muiden takia tällaisena kuin olen - laihdutin ja meikkasin siis vain ja ainoastaan muiden takia, että minut hyväksyttäisiin ja en erottuisi paljoa muista. 

Olen laihtunut viime syksystä tähän päivään lähemmäs 8kg ainoastaan sen takia, että en syö kunnolla. Saatan olla hyvällä tuurilla syömättä jopa 2 päivää, koska aina kun syön, mieleen juolahtaa ajatus siitä, että lihon ja painan taas ihan liikaa, jolloin en taas kelpaa kenellekään. Tästä tavasta en valitettavasti ole päässyt pois, mutta muuten olen jo alkanut oppia hyväksymään itseäni tällaisena kuin olen, koska en mahda ulkonäölleni mitään enkä viitsi kalliita leikkauksia tehdä sen takia, että saisin samanlaisen naaman kuin JLOlla. Jokainen on kaunis ihan omana itsenään, ei muiden mielipiteiden pitäisi vaikuttaa siihen ollenkaan miltä näyttää, me kaikki ollaan erilaisia ja hyvä niin! Minusta tuntuu, että ei kenestäkään olisi kiva, että jokainen vastaantulija näyttäisi ja käyttäytyisi samalla tavalla kuin sinä, vai mitä mieltä olette asiasta?

Kyllähän minullakin oli hirveitä vaikeuksia, olin yhdeksännen luokan syksystä kevääseen melko pahasti masentunut, kaverien kanssa meni huonosti ja useimpien kanssa meni välit jopa poikki ja jouduin käymään psykologilla. Ratsastus meni iha päin honkia, kun muu oma elämä oli niin huonosti. Sitten tuli kevät ja kesä, alkoi kesäloma ja sain olla niiden kavereiden kanssa, ketkä hyväksyivät minut ja tykkäsivät olla kanssani ihan omana itsenäni, ei tarvinnut meikata tai käyttäytyä kuin prinsessa - minulle kavereissa merkitsee eniten luonne, ei se miltä näyttää. Pääsin tästä kaikesta paskasta yli vain ja ainoastaan kavereiden avulla, koska he jaksoivat tukea ja auttaa silloin, kun oli vaikeaa ja teki mieli vain luovuttaa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että kenenkään muun ihmisen - ei vanhempien, kavereiden, naapurin tai edes USAn presidentin, pitäisi millään tavalla vaikuttaa siihen, millainen sinä itse haluat olla ja olet. Hyväksyminen vie aikaa, mutta kun sen kerran tekee, tulee loppuelämästäkin edes sen hitusen helpompaa. Ole itsesi paras kaveri, sillä valitettavasti itseään ei pakoon pääse ja joudut elämään itsesi kanssa elämäsi loppuun asti, halusit sitä taikka et. Myönnän, että en itsekään pysty vielä hyväksymään itseäni aivan täysin, mutta voiton puolella ollaan, kiitos kaikkien ihanien kavereiden, ystävien ja rakkaan poikaystäväni, jotka jaksavat piristää ja tukea vaikeina hetkinä, kun tuntuu että koko maailma kaatuu niskaan. Blogin nimikään ei ainoastaan kuvaa minun ja Illin alkuvaikeuksia, mistä noustiin nyt lopulta tähän pisteeseen, vaan myös oman elämäni vaikeuksia, joista noustaan vaan koko ajan enemmän ja enemmän voiton puolelle.

Ihminen saa myös epäonnistua, niistä vaan pitää sitten ottaa opikseen ja nauraa ja viisastua sitten jälkeenpäin. Ei ihminen opi, jos ei opettele ja kokeile! Itselläni on tämä ongelma ollut jo pitkään, että en pysty hyväksymään epäonnistumistani. Tämän vuoksi ratsastus on joskus epämiellyttävää, kun en onnistu kerralla. Tästäkin yritetään päästä pois, vaikeaa se on, mutta yritys on kova. Yksi kaunis ajatus itsestäsi auttaa jo eteenpäin, esimerkiksi seuraavan kerran kun menet peilin eteen, katso itseäsi suoraan silmiin ja ajattele "minä olen kaunis juuri sellaisena kuin olen!" tai vaikka ratsastustunnin jälkeen ajattele "minä osasin ja tein sen!". Itseään kannattaa myös palkita aina hyvien suoritusten jälkeen ja ottaa huomioon kaikki kavereiden positiiviset kommentit, ne auttavat ihan oikeasti jo alkuun, loppumatka onkin sitten sitä hyväksymään opettelemista, joka vie aikaa, mutta kärsivällisyydellä senkin oppii.

Toivon, että teksti ei ollut kovin sekavaa ja jokainen, joka tämän romaanin jaksaa lukea, menee itsensä syvimpään kolkkaan ja miettii ihan tosissaan, haluanko elää riidoissa itseni kanssa vai vain hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Itse olin pitkään vahvasti ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, kunnes en vaan enää jaksanut itsekään kaikkea sitä negatiivista, mitä itsestäni aina keksin, en onnistunut olevinaan missään ja en pystynyt hyväksymään tekemisiäni. Kokemuksen kannalta voin kertoa, että kannattaa vain taistella itsensä puolesta, elämään tulee sen jälkeen paljon enemmän näitä valoisia puolia.